TAMMIKUU Lena Kuivisto
HELMIKUU Maarit Nissilä
MAALISKUU Helena Ruusulaakso-Norima
HUHTIKUU Kristiina Niemenrinne
TOUKOKUU Minna Maija Lappalainen
KESÄKUU Sara Manninen
HEINÄKUU Jone Mutka
ELOKUU Sami Pikkarainen
SYYSKUU Andréa Vannucchi
LOKAKUU Jessica Koivistoinen
MARRASKUU
JOULUKUU
TAMMIKUU 2024
Lena Kuivisto
Teen taidetta, koska minulla on sisäinen tarve luoda. Tällä hetkellä työstän minulle uutta teemaa, joka käsittelee elämän ja kuoleman kiertokulkua abstraktein maalauksin, piirustuksin ja installaation avulla. Projektini juontaa juurensa henkilökohtaisesta kokemuksesta, kun olin äskettäin äitini tukena hänen kuolinhetkellään. Kokemus on herättänyt minut pohtimaan syntymän ja kuoleman suhdetta, ja sitä kuinka ne muistuttavat toisiaan.
Tyylini on muuttunut suhteellisen äskettäin. Siirryin abstrakteihin maalauksiin pari vuotta sitten, sitä ennen maalasin pienikokoisia esittäviä akvarelleja ihmisistä, etenkin lapsestani ja perheestäni. Abstraktit maalaukseni jatkavat nykyisen taiteellisen tuotantoni linjaa. Tyylissäni korostuvat ekspressiivisyys ja lievä karkeus, mutta värimaailma on heleä ja viestii kesäistä tunnelmaa. Värit ja paksut maalikerrokset ovat keskeisenä elementtinä maalauksissani. Nämä paksut maalikerrokset, joita kutsun ”klönteiksi”, ovat kuin abstrakteja tulkintoja ”kuolleista ja elävistä” leikkokukista. Samalla maalaamattomat alueet ovat olennainen osa maalauksiani.
Runoilija Jack Gilbertin ajatus kuvastaa hyvin tapaani työskennellä: “Meidän täytyy uskaltaa iloita. Meidän täytyy itsepintaisesti hyväksyä oma ilomme keskellä maailman säälimätöntä tulista pätsiä.”
Taide on osa minua, se on myös samalla minulle mieluisa työ. Taiteen tekeminen antaa minulle sisäisen elävän maailman. Työskentelen yksin työhuoneessani Taiteen talon neljännessä kerroksessa. Minulle on tärkeää työskennellä omassa rytmissäni, joka vaihtelee. Välillä se on nopea ja välillä joudun odottamaan seuraavaa vaihetta. Koen taidealalla haastavaksi tarpeeni tehdä työtä omassa rytmissäni. En halua pakolla pakottaa teosten syntymistä.
Taiteilijat, joiden teoksia ihailen tai joiden teokset puhuttelevat minua
Huomaan, että ihailemani kohteet vaihtelevat. Tässä muutama nykyinen suosikki taiteilijani: Cy Twombly ja Roy Aurinko sekä turkulaisista taiteilijoista Elina Ruohonen ja Kati Immonen.
Tulevat näyttelyt
Teokseni on nyt esillä yhteisnäyttelyssä Sattuman vaara Voipaalan taidekeskuksessa. Tammikuun lopussa minulla on oma pieni näyttely galleria Räyhässä, osoitteessa Rauhankatu 10 Turussa. Tervetuloa katsomaan näyttelyä! Lisäksi teokseni on esillä maaliskuussa yhteisnäyttelyssä Galleria HAAssa Helsingissä sekä elokuussa yhteisnäyttelyssä Yllinkyllin 3 Taiteen talolla.
Terveiset ostajalle
Minulle on tärkeää, että teos löytää kodin ja minusta tuntuu hyvältä, että joku arvostaa tekemääni työtä.
HELMIKUU 2024
Maarit Nissilä
Maarit Nissilä on kuvanveistäjä: kolmiulotteisuus ja käsin tekeminen ovat siis aina olleet hänelle luontevin tapa ilmaista itseään. Hän työskentelee usein sarjallisesti; teemasta poikii uusia ideoita. Hän on tutkinut tuotannossaan naiseutta, parisuhdetta, äitiyttä, perhettä, arkkitehtuurisia teemoja, luontoaiheita ja mielikuvituksellisia, jopa surrealistisia ideoita. ”Tekemiseni lähtökohtana on aina omakohtainen ja merkityksellinen kokemus, tunne, että tämän olen itse elänyt. Ilman henkilökohtaista tunnetta tekeminen jää ulkokohtaiseksi ja muodolliseksi.”
Taiteellinen työ on Nissilän tapa hahmottaa ja pohdiskella omaa elämäänsä, sosiaalisia suhteita ja elämää laajemminkin. Yleensä hänen työskentelynsä tähtää näyttelykokonaisuuteen. ”Näyttelytilaan on hauskaa sommitella veistoksista tarinaa ja rinnastuksia ja nähdä ne uudessa tilassa. Vuosien työstä syntyy kokonaisuus, jonka jälkeen voin hengähtää ja aloittaa uuden tekemisen. Aiheet toki ovat muuttuneet vuosien aikana, mutta tavoitteena on puhdasmuotoinen, ryhdikäs ja kaikilta suunnilta toimiva veistos.”
Veistos on Nissilälle haaste; löytää idealle – ajatukselle, tunteelle – kolmiulotteinen, puhdas muoto, jossa toteutuvat alkuperäinen elämys, mutta myös veistoksellinen näkemys sekä materiaalin mahdollisuudet ja vaatimukset. Hän hakee teokselle lopputulosta, jossa nämä kolme elementtiä, aihe, muoto ja materiaali, toimivat tasapainoisesti ja ehyesti. ”Vaativinta on löytää kolmiulotteinen muoto abstraktille ajatukselle. En luonnostele aihetta piirtämällä, vaan ikään kuin näen käsilläni.”
Käsillä tekemistä
Nissilän työtapa on perinteinen: hän muovailee, muovailee ja muovailee, kunnes löytää savesta idealleen lopullisen muodon. Veistoksellinen toimivuus on hänelle tärkeää: nähdä miten teos kasvaa ja miten muodot liittyvät johdonmukaisesti toisiinsa.
Koska hän työstää kaikki veistoksensa itse aina pronssivalua myöten, myös tekniset kysymykset ovat osa luomisprosessia. Hän hahmottaa teoksen lopulliseen materiaaliin, miettii valuun liittyviä ongelmia ja tekee ratkaisuja viimeistelystä ja patinoinnista.
”Pronssi materiaalina on minulle läheisin ja tärkein. Se toistaa käden jäljen tarkasti. Valamalla itse teokseni vahvistan omaa taiteellista näkemystäni – veistos on ikään kuin t.p.l´a. Pronssivalu ciré perdue-menetelmällä on monivaiheinen ja haastava. Se edellyttää minulta erityistä sitkeyttä, voimaa ja rohkeuttakin, mutta on myös palkitsevaa.”
Käsin tekeminen, materiaalin tuntu ja kaikki työvaiheet hyvin tehtyinä ja osattuina tuottavat Nissilälle mielihyvää. Jo taidekoulussa hän tunnisti mieltymyksensä veistotaiteeseen. Veistoksen muoto, plastisuus, liike ja rytmi ovat hänelle työkaluja, siinä missä maalarille väri tai graafikolle viiva.
Elämä taiteilijana
”Taiteilijana eläminen on tietysti vaikeaa: toimeentulo on ennakoimatonta, oman työn lisäksi on tehtävä muita töitä. Työskentelyapurahat tekevät mahdolliseksi työskennellä kuvataiteilijana täysipäiväisesti mutta kuitenkin määräaikaisesti, kohdeapurahoilla toteutetaan näyttelyitä ja materiaalihankintoja. Mutta kilpailu on kovaa, tekijöitä on Suomessa paljon.”
Taiteilijan sosioekonomisen aseman parantamiseksi Nissilä on ollut mukana taiteilijoiden järjestötoiminnassa Turussa, mutta myös valtakunnallisissa järjestöissä. Nykyisin hän toimii aktiivisesti enää Jöötti ry:ssä. ”Silti on edelleen paljon työtä tehtävänä, jotta taiteilija voisi elää omalla työllään.”
Nissilä on aikaisemmin ollut ahkera näyttelyissä kävijä, nykyisin ei niinkään. Hän työskentelin 40 vuotta Turun taidemuseon museomestarina, joten hän on saanut tutustua taiteeseen erittäin laajasti, myös “kulisseissa”.
Varsinaisia esikuvia Nissilällä ei ole, taidehistoriasta ehkä Brancusi ja Moore. Mutta häntä ovat aina kiehtoneet vieraat kulttuurit ja niiden myötä vanhat esineet. Käyttöesineiden, aseiden, arkkitehtuurin rikkaat muodot antavat paljon, myös uusia veistoksellisia ideoita.
Tulevat näyttelyt
Maarit Nissilä on pitänyt Kauko Nissilän kanssa kolmattakymmentä yhteistä näyttelyä, Tammikuussa päättyi heidän näyttelynsä Matkan varrelta Littoisten kirkossa ja seuraava näyttely Merkityksiä – pronssista, paperista, rautalangasta on esillä Kirkkonummen kirjastotalo Fyyrissä helmikuussa 2024.
Terveiset ostajalle
”Olen kokenut, että veistokseen suhtaudutaan hieman vierastaen: ajatellaan, että patsasta on vaikea sijoittaa kotiin, että se vaatii jalustan tai erityistilan. Sen voi kuitenkin sijoittaa vaikka kirjahyllyyn, missä sitä voi käännellä ja ihmetellä sen moni-ilmeisyyttä. Joten ostajalle: uteliaisuutta ja kokeilunhalua!”
Lyhyt tarina taidelainaamosta löytyvästä teoksesta
”Kuten jo kerroin, työskentelytapani on sarjallisuus, josta syntyy narratiivisia kokonaisuuksia. Taidelainaamossa on nyt esillä “eläimellisiä” aiheita: tirpusia, ötököitä ja muita eläväisiä. Ne eivät siis ole naturalistisia eläintutkielmia, vaan leikillisiä veistoksia. Poikkeuksena joukossa on oikea linnunpesä pronssiin valettuna, ikään kuin kunnianosoituksena lintujen pesänrakennustaidoille.”
MAALISKUU 2024
Helena Ruusulaakso-Norima
Sisäistä paloa ja avaruuspölyä
Helena Ruusulaakso-Norimalle taiteen tekeminen on sisäisen pakon sanelemaa.
“En tarkalleen tiedä miksi niin tapahtuu, mutta en saa rauhaa ajatuksilleni ellen toteuta niitä,” taiteilija sanoo. Joskus hän käsittelee abstraktissa teoksissaan jotain ajatusta äskettäin tapahtuneesta ja päätyy jollain tavoin ilmaisemaan tuntemuksiaan, maalaten vertauskuvallisesti kankaalle värein ja muodoin.
Viime aikoina häntä on kiehtonut avaruuspöly: pienten avaruudessa leijailevien pölyhiukkasten kuvaaminen mielikuvituksen avulla, niiden suurentaminen kankaalle samalla miettien, miltä ne voisivatkaan näyttää tai minkä värisiä ne ovat.
Vaikeuksia ja vapautta
Kysyttäessä taiteilijanuransa alusta Ruusulaakso-Norima kertoo: “Tieni taiteilijana on ollut ohdakkeinen, koska synnyin köyhään perheeseen, enkä ymmärtänyt naida rikasta puolisoa. Markkinointi ja näyttelyt takkuavat, ym ammattiin liittyvä, koska kaikki ne ne vaativat rahaa.Tilausmuotokuvat toivat tuloja elämistä varten vuosikymmeniä, mutta oma luova kehitys puuttui.”
Taiteilija sanoo että toimeentulo taiteen alalla yleensäkin on haastavaa: rahan niukkuus estää pitämästä näyttelyitä “muuallakin kuin Instassa.” Viimeiset 25 vuotta hän on kuitenkin voinut vapautua uudenlaisen tuotannon kehittämiseen, ja hänen taiteensa tyylit ovat vaihdelleet vuosien saatossa.
Keveyttä
Helena Ruusulaakso-Norima työskentelee vuokratyöhuoneessa Turussa Linnankadulla. “Joskus työ syntyy nopeasti kuin itsestään, joskus se syntyy pidemmän työskentelyn ja miettimisen tuloksena. Taide on oikeastaan elämäntapa, joka vaatii toteutuakseen työskentelyä,” hän pohtii.
Taiteen tekeminen auttaa Helena Ruusulaakso-Norimaa unohtamaan kaikkea ahdistavaa, ajantaju katoaa hetkellisesti ja aikaa vaativat omat mielikuvat omissa ajatuksissa saavat aikaa toteutuakseen. “Pidän tärkeänä, että työni hengittävät, eivätkä luo raskasta painolastia katsojalle,” hän sanoo. “Maailmassa on muutenkin riittävästi raskaita ja synkkiä asioita.”
Kaikkiruokainen Taiteenystävä
Helena Ruusulaakso-Norima kertoo olevansa kiinnostunut kaikenlaisesta taiteesta ja saavansa suurta mielihyvää taiteen kokemisesta, kuvataiteessa esim. taidokkaasta ”kiiltokuvasta” abstraktiseen minimalismiin. “Tietysti ihailen vanhoja mestareita joihin harva yltää. Eikä tarvikkaan, koska ne työt ovat jo tehty,” hän heittää. “Nuoruuden suuri idolini oli Gallen Kallela. Nyt vanhempana abstrakti taide kiehtoo eniten.” Tällä hetkellä Ruusulaakso-Narima mainitsee ihailevansa suomalaisen Roy Auringon töitä, ja pitävänsä myös kovasti iloisista saksalaisista tekijöistä kuten Jurgen Pauderista ja Marika Thomsista sekä myös japanilaisesta Norin Monmasta.
HUHTIKUU 2024
Kristiina Niemenrinne
“Taivaanrannanmaalari”
Valokuvaus ja maalaaminen on kiinnostanut Kristiina Niemenrinnettä lapsesta saakka. “Vaikea selittää miksi teen taidetta, mutta jonkinlainen sisäinen pakko on varmaankin ajanut tähän”, Niemenrinne toteaa. Toisten taiteilijoiden teokset ja näyttelyvierailut ovat myös toimineet Niemenrinteen innoituksen lähteinä. Hän kokee, että voi inspiroitua melkein mistä tahansa: kivien pinnoista, höyryn muodostamista kuvioista saunan lasiovessa, patinoituneista metalleista ja omasta mielikuvitusmaailmastaan. “Minun on helpointa ilmaista itseäni, ajatuksiani ja tunteitani kuvataiteen kautta”, taiteilija kertoo.
Niemenrinne muistaa jo 8-vuotiaana alakoulussa kertoneensa opettajalle, että hän haluaa olla isona taiteilija. “Lapsuudesta muistan tyrmistyksen, kun isosisareni sai öljyvärit ja minä sakurat! Lainasin salaa öljyvärejä ja sain kovat huudot sisareltani. Taistelu öljyväreistä oli kovaa. Maalauspohjana käytin muistaakseni pahvia, myöhemmin pihistin lakanan josta tein maalauspohjia pohjustamalla ne valkoisella lateksilla”, Niemenrinne muistelee. Kotona ei varsinaisesti tuettu nuorta taiteilijanalkua, vaan Niemenrinnettä patistettiin oikeisiin töihin. Hänen vanhempi serkkunsa on kuvataiteilija ja Niemenrinne kertoo ihailleensa hänen töitään lapsuudesta saakka. “Varmasti silläkin on ollut osuutta kiinnostukseeni kuvataiteesta. Kaikki tätini tekivät ja osa serkuistanikin tekee taidetta”, Niemenrinne kertoo.
Niemenrinteen ensimmäisen oman kodin seinät olivat tyhjät, ja koska rahaa taiteen hankkimiseen ei ollut, hän päätti itse alkaa maalaamaan tauluja seinille. Hänen kotonaan vierailleet tuttavat kiinnostuivat hänen tauluistaan, ja niin hän sitten myi kotiseiniltään ensimmäiset teoksensa. Sen jälkeen seinät ammottivat jälleen tyhjillään, ja tauluja oli maalattava lisää.
“Tieni taiteilijana alkoi valmistuttuani Porin taidekoulusta kuvataiteilijaksi vuonna 1995. Taidekouluaikaa muistan haikeana, koulun alettua tuntui kuin olisi tullut kotiin. Olen siis kuvataiteilija ja sairaanhoitaja ja koko lailla taivaanrannanmaalari”, Niemenrinne kuvailee. Taidekouluopintojen aikana Niemenrinne kävi samanaikaisesti töissä, ja vapaa-aikaa ei juuri ollut. Taiteilija toteaa, että määrätietoisuus ja itsepintaisuus ovat johdattaneet hänet nykyiselle tielle. “Olen toiminut psykiatrisen sairaanhoitajan työssä saadakseni taloudellisen turvan elämälle ja mahdollistaakseni taiteilijan työtäni. Myös sairaanhoitajan työssäni sain toisinaan toteuttaa luovia projekteja. Olen sitä mieltä, että inspiraatio ei aina vain tule luokseni. Sitä varten on oltava avoin ja utelias”, Niemenrinne paljastaa.
Erilaiset tekniikat käytössä
Niemenrinteellä ei ole koskaan ollut yhtä aihetta jota hän olisi halunnut työstää, ja aiheet ovat vaihdelleet niin utuisista mielikuvitusmaisemista, kuin linnuistakin, mystisempiin hahmoihin. “Pääasia että teokseni ovat toden ja hämärän rajamailta. En ole varsinaisesti koskaan halunnut maalata mitään ns. esittävää, en ole myöskään kukka- enkä perinteinen maisemamaalari”, Niemenrinne pohtii. Hän toteaa teostensa esittävän aina jotain, mutta realismiin niitä ei taiteilijan mukaan voi verrata. “Minulta on monesti pyydetty täysin esittävää, näköistä maalausta, mutta se ei ole herättänyt kiinnostusta, toki voin tehdä oman versioni esittävästä”, Niemenrinne sanoo.
Viime vuosina Niemenrinne on kokeillut eri tekniikoita ja tutkinut eri ilmaisukeinoja, mutta hänen tyylinsä ei ole varsinaisesti muuttunut. Taidekouluvuosien jälkeen Niemenrinteen käyttämä tekniikka on kuitenkin laajentunut pelkästä maalamisesta pastellitöihin ja mustavalko- ja syanotypiatyyppisiin valokuviin. Nykyään hän tekee enenevissä määrin isohkoja pigmenttivedoksia ja kehystyttää ne. “Tekniikat kulkevat teoksissani sulassa sovussa rinnakkain, kerroksittain ja päällekkäin, pidän erilaisten tekniikoiden yhdistelemisestä ja kokeiluista”, taiteilija kuvailee.
Impulsiivinen tekijä
Kristiina Niemenrinne on tyytyväinen siihen, että hänellä on mahdollisuus työskennellä kotona ja siten säästää työhuonekulut. Toisten taiteilijoiden teokset toimivat hänelle monesti inspiraation lähteinä. Joskus teos toteutuu nopeasti ilman tarkkaa ennakkosuunnitelmaa. “Maalaan aika nopeatempoisesti joten tekijänä voisin kutsua itseäni impulsiiviseksi. Kun saan idean, minun on mahdollisimman pian päästävä toteuttamaan se. Antiikin käsityksen mukaan luomisvimma iskee, kun daimon, muusan henki, ottaa ihmisen valtaansa. Ideoiden lähteenä voi toimia mikä tahansa todellisen ja kuvitellun maailman väliltä”, Niemenrinne kuvaa työskentelyään.
Niemenrinteen mielestä taiteen tekeminen liittyy luovuuteen, ihmisen kykyyn kokeilla ja yhdistellä asioita sekä oivaltaa uutta. Hän kokee, että luovuus myös auttaa saamaan aikaan jotain uutta. “Ihminen on luova kaikilla elämän alueilla ja taide on yksi monista viitekehyksistä, joissa ihminen toteuttaa luovuuttaan. Taiteen tekemistä voi myös pitää jonkinlaisena itsensä toteuttamisen tarpeena, joka joillain ihmisillä on suurempi kuin toisilla. Taiteen tekeminen on itselleni intohimo ja elämäntapa”, taiteilija sanoo.
Tarve tehdä taidetta on Niemenrinteellä niin suuri, että hän tekee sitä olipa elämäntilanne mikä tahansa. Taide ei ole Niemenrinteen kokopäiväinen leipätyö, mutta se on hänen tapansa olla maailmassa ja jättää siihen oma jälkensä. Niemenrinteellä on yleensä aina mielessä joku projekti, mutta niiden toteuttaminen ei vain aina luonnistu ja osa projekteista jääkin ajatuksen ja haaveen tasolle.
Kuten monet taiteilijat myös Niemenrinne tietää, että toimeentulo on taidealalla ikuinen haaste. “Taidealalle ryhtyminen on taloudellinen uhraus ja minunkin on tuettava taiteen tekemistä muulla työllä, jotta sitä ylipäätään voin harjoittaa. Hyvin harva taiteilija elää teostensa myyntituloilla ja on taloudellisesti riippumaton. Useimmat hakevat ja saavat apurahoja ja muita avustuksia. Monilla taiteilijakollegoillani tulojen muodostuminen pienistä puroista vaikuttaa taiteen tekemiseen ja tekee siitä vaikeampaa. Haastavaksi taidealalla koen myös kilpailun. Usko omaan ideaankin joutuu toisinaan koetukselle. Ja toisinaan inspiraatio ja luovuuskin ovat hukassa. Mutta yhtä kaikki, matka jatkuu”, Niemenrinne kertoo.
Terveiset ostajalle
Suurkiitos jokaiselle taiteen ostajalle ja lainaajalle, toivottavasti teoksestani on iloa!
TOUKOKUU 2024
Minna Maija Lappalainen
Ihmisenä olemisen ihmettelyä
Kuvataiteilija Minna Maija Lappalaisen inspiraation lähteet ovat vaihdelleet vuosien varrella, mutta työskentelyn taustalla on aina ollut ihmisenä olemisen ihmettely. Taiteilija kertoo aiemmin löytäneensä aiheet lähes yksinomaan omasta elämästään ja kokemusmaailmastaan, mutta nykyisin ideoita tulee myös yhteiskunnallisista pohdiskeluista ja vaikkapa netistä löytyvistä valokuvista jotka jäävät vaivaamaan mieltä.
Lappalainen opiskeli taidekoulussa maalauslinjalla ja kertoo pitkään tehneensä yksinomaan piirustuksia ja maalauksia. Ensimmäisten kolmiulotteisten teostensa materiaalit hän löysi isovanhempiensa vintiltä. “Tärkkäsin sokerilla sukulaisteni vanhuuttaan haurastuneista vaatteista itsekseen pystyssä pysyviä onttoja hahmoja. Myöhemmin olen käyttänyt teoksissani myös muita tekstiilejä sekä kierrätys- ja luonnonmateriaaleja,” hän sanoo.
“Minulla on selkeä tunnistettava oma kädenjälkeni, joka näkyy niin kaksi- kuin kolmiulotteisissa teoksissani. Tyylini ja käsittelemäni aiheet ovat muuttuneet samaa tahtia oman ikääntymiseni ja elämänmuutosten myötä,” taiteilija kertoo. Hänen aiheissaan on usein jotain tiettyä rujoutta ja outoutta, kuten esim. tuhansia vuosia sitten kuolleissa suoruumiissa tai japanilaisessa buto-tanssissa.
Työskentelyä yhteiseksi hyväksi
Toimiessaan läänintaiteilijana 2000-luvun alussa Lappalainen kiinnostui yhteisötaiteesta ja taiteen tuomisesta ihmisten arkiseen elinympäristöön. Hänen ideoimansa Taf taf -hanke onnistui yhdistämään uudet taiteelliset kiinnostuksenkohteet ja tarpeen tehdä asioita, jotka Lappalainen kokee merkityksellisiksi. Hankkeessa suomalaiset ja senegalilaiset taiteilijat työskentelivät kuukauden ajan ensin dakarilaisessa ja sitten turkulaisessa lähiössä toteuttaen yhdessä asukkaiden kanssa suunniteltuja projekteja. Hanke poiki Varissuolle monivuotisen yhteisötaiteilijahankkeen ja Grand Yoffiin yhteisöllisen residenssin sekä Suomen ulkoasiainministeriön rahoittaman kehitysyhteistyöhankkeen, jonka koordinaattorina Lappalainen toimi vapaaehtoistyönä kymmenen vuoden ajan.
Oman taiteellisen työskentelynsä ohessa Lappalainen on toiminut myös turkulaisissa taitelijayhdistyksissä edistäen mm. prosenttiperiaatteen käyttöönottoa ja taiteilijoiden työhuonetilanteen parantamista. Nuorena artelaisena hän oli myös mukana perustamassa taidelainaamoa.
Intensiivistä meditaatiota
Tällä hetkellä Minna Maija Lappalaisen työhuone on Taiteen talossa. “Jaksan iloita joka päivä, että saan työskennellä niin inspiroivassa paikassa,” Lappalainen sanoo. Hän kertoo tekevänsä luonnoksia vain harvoin, ja silloinkin hän siirtyy nopeasti tuntemattomille teille. “Koen mielenkiintoisemmaksi etsimisen ja löytämisen kuin ennalta suunnittelemani idean toteuttamisen. Työskentelytapani on myös aika intensiivinen ja vimmainen, vaikka toisaalta mietiskelen ja tuijottelen keskeneräisiä töitäni pitkiäkin aikoja ja saatan myöhemmin muuttaa tai tehdä kokonaan uusiksi jo näyttelyssä olleita töitä, joihin en ole ollut tyytyväinen,” hän sanoo. Lappalaisen kolmiulotteiset teokset ovat usein erittäin suuritöisiä, ja niiden tekemisen hän kokee mukavan meditatiivisena vaihteluna muulle työskentelylle.
Lappalaisen teoksia voi nähdä seuraavan kerran Yllin Kyllin III – näyttelyssä Taiteen talossa elokuussa 2024, ja Galleria Beckerissä Jyväskylässä kesäkuussa 2025.
Taiteilija itse kertoo olevansa taiteen kuluttajana vaihtelevan aktiivinen. “Teen satunnaisesti näyttelyreissuja esim. Helsinkiin tai Tampereelle – ja jos Tukholmassa on jotain erityisen kiinnostavaa, saatan lähteä sinnekin.” Etenkin nuorena taideopiskelijana häntä puhuttelivat taidehistoriasta tuttujen Egon Schielen, Åke Mattaksen ja saksalaisten ekspressionistien teokset. Nykytaiteilijoista hän kokee vaikuttavina esimerkiksi Marina Abramovicin performanssit, ja samoin Berlinde De Bruyckeren teokset, joita oli esillä Sara Hildenin taidemuseossa muutama vuosi sitten.
Lyhyt tarina/taustoitus taidelainaamosta löytyvistä teoksista
Selailin jokin aika sitten Bruce Danielsin valokuvakirjaa 1950-luvun amerikkalaisten sirkustaiteilijoiden kulissien takaisesta elämästä. Kuvat olivat niin koskettavia, että päädyin etsimään netistä lisää samaa aihepiiriä käsittelevää materiaalia – etenkin yksittäisistä henkilöistä kertovia kuvia ja tekstejä. ”Naurattajat” on sarja viime vuosisadan vaihteen ankarissa oloissa eläneistä klovni-hahmoista ja ”Kauhistuttajat” saman aikakauden freak show -esiintyjistä, jotka olivat useimmiten rankan hyväksikäytön uhreja, mutta jotka toisinaan myös onnistuivat kääntämään kohtalonsa voitokseen, kuten ”Kameli-tyttö” Ella Harper, joka sirkuksen vetonaulana tienasi niin hyvin, että pystyi varakkaana nuorena naisena jättämään elämän ihmisten kummasteltavana jo muutamassa vuodessa.
KESÄKUU 2024
Sara Manninen
Omistautumista ja löytämistä
Kuvataiteilija ja taidegraafikko Sara Manninen kokee taiteen tekemisen tuottavan elinvoimaa, kokonaisvaltaista nautintoa ja eheyden kokemusta. Tällä hetkellä hänen taiteessaan pinnalla olevat aiheet liittyvät muistiin ja muistoihin; niiden tallentumiseen ja rakentumiseen. Manninen inspiroituu filosofisista kysymyksistä liittyen taiteeseen ja mielen toimintaan. Myös valokuvan ja taidegrafiikan teoria kiehtoo. Erityisesti japanilaiset valokuvaajien, kuten Daido Moriyaman, teokset tekevät vaikutuksen.
Taiteen tekeminen on Mannisen mukaan omistautumista ideoille, kuvittelulle, ajattelulle, keksimiselle sekä taidon harjoittamiselle. Oman studionsa ohella hän työskentelee Taiteen talolla Turun Taidegraafikoiden yhteistyöhuoneella. Usein varsinaisten teosten synty pohjautuu monille työskentelyvaiheille ja kokeiluille. Luonnokset ja kokeilut toimivat virikkeinä varsinaisille teoksille. Kuvallista materiaalia on saatava alulle, sekä ideoita ja materiaalia on testattava. Jotta työskentely ei jäisi liiaksi luutumaan, Manninen on pyrkinyt ottamaan työskentelyynsä nopeatempoisempaa otetta. Tällä hetkellä häntä kiinnostaa monotypian yhdistäminen valokuvapohjaiseen tekniikkaan, sekä uusien, tuoreiden, kuvallisten maailmojen löytäminen.
Taiteilija Sara Manninen
Sara Manninen: Sarjasta Sininen talo, monotypia. image on telaus, 2024
Muovaantuvat työskentelytavat
Manninen kuvaa taiteellisen työskentelynsä tapojen ja keinojen kehittyvän jatkuvasti. Työskentelytavat muokkaantuvat ja sopeutuvat muuttuvien elämäntilanteiden mukaan. Muut työt rajaavat työskentelyä taiteen parissa. Tämän myötä Manninen kokee työskentelynsä muuttuneen osin tehokkaammaksi. Pidempien taukoamattomien työskentelyjaksojen puute haastaa kuitenkin laajempien teoskokonaisuuksien työstämistä. Katkonainen työskentely tekee ajatustyöstä hajanaista ja hankaloittaa työskentelyflow’n syntymistä. Kuitenkin Manninen nauttii suuresti tekemästään opetustyöstä. Hän kokee sen olevan merkityksellistä ja tuovan hyvää tasapainoa taiteelliselle työlle.
Taidekokemuksista
Pääasiassa Manninen kuvaa häntä puhuttelevan teokset, joissa voimakas lataus tai jännite on onnistuttu luomaan hienovaraisesti.
Japanilaisen valokuvaajan Daido Moriyaman teos “Tales of Tono” osuu tematiikaltaan hyvin lähelle hänen omia mielenkiintojaan ja käsittelemiään teemoja.
Viimemmiten Mannisen käydessä Joel Slotten näyttelyssä Turun Taidemuseossa mieleen jäivät erityisesti puuväripiirustukset, jotka henkivät kontrastisilla väreillään 60 – 70 -luvun kauhuelokuvien tunnelmaa. Tekninen taituruus ja tyylitaju viehättivät Slotten teoksissa.
Myös Ville Anderssonin tussipiirustukset ovat Mannisen mukaan pysäyttävän upeita!
Sara Manninen: Sarjasta Ajasta irrotettu, polymeerigravyyri syväpainopaperille, 2022
Sara Manninen: Vihje, image on gampipaperille, 2023
Lyhyt tarina/taustoitus taidelainaamosta löytyvistä teoksista ja terveiset ostajalle
“Tulla Kuvaksi -sarjan teokset olivat osa laajempaa taiteellista opinnäytetyötäni Turun Taideakatemiasta valmistuessani vuonna 2019. Teokset on toteutettu valokuvapohjaisella taidegrafiikan tekniikalla. Lähtökohtana olen käyttänyt valokuvia tekemistäni tussilaveerauksista. Teokset on painettu käsin painolaatalta syväpainopaperille. Teokset ovat abstrakteja maisemia sekä dokumentteja toisesta taiteellisen työn prosessista (tussilaveeraus). Teemat liittyen dokumenttiin, kopioon ja varsinaiseen teokseen kiinnostivat minua tuolloin paljon.
Jokainen osto on tärkeä tuki. Mahtavaa, jos kuvallinen maailmani ja tunnelma tuntuu merkitykselliseltä ja hankkimisen arvoiselta”.
Sara Mannisen töitä voi tänä kesänä nähdä Suomen Taidegraafikot ry:n ryhmänäyttelyssä Kultuurikeskus Poleenissa Pieksämäellä 14.6 – 10.8.2024. Ensi vuoden yksityisnäyttely pidetään Hippolyte Studiossa Helsingissä 6. – 29.6.2025.
HEINÄKUU 2024
Taiteilija Jone Mutka
Jone Mutka
Pohdinnan ja kokeilun kautta lopputulokseen
Kuvataiteilija Jone Mutka rakastaa taiteen tekemisessä sitä, että hän voi yhdistää visuaalisia elementtejä, yhteiskunnallisia teemoja, sekä hänen omia ajatuksiaan joksikin konkreettiseksi asiaksi mihin nämä teemat sulautuvat yhteen. Nykyään hän saattaa inspiroitua missä ja mistä vain, esimerkiksi kävelyllä tai uutta televisiosarjaa katsoessaan. Myös toiset taiteilijat eri vuosilta ja vuosisadoilta antiikista nykypäivään ovat jatkuva inspiraation lähde.
Viime aikoina Mutka on käsitellyt taiteessaan painetun taiteen olemusta ja erilaisia mahdollisuuksia taidegrafiikan painamisessa, sekä koneen ja ihmisen välistä yhteistyötä mikä on lähes aina jollain tavalla välttämätöntä taidegrafiikkaa vedostaessa. Viimeisimmässä näyttelyssään MUISTIO hän käsitteli muistia, muistoja ja hetkellisyyttä, sekä tapoja miten käytämme valoa taltioimaan tietoa.
Mutkan työskentely on muuttunut vuosien varrella radikaalisti. Kun hän nuorena innostui sarjakuvasta ja alkoi piirtämään päivittäin, hänen tarpeensa oli luoda paljon ja nopeasti erilaisia hahmoja ja tarinoita kuvittamisen keinoin. Nykyään hän pohtii, tutkii ja kokeilee, ja sitten vasta luo teoksen. Joskus teoksen tai teeman pohtimiseen saattaa hänen mielestään kulua jopa hieman liikaa aikaa ja tekeminen saattaa aika ajoin vakavoitua liikaa, verrattuna hänen nuoren itsensä tapaan tehdä.
Yhteisöllisyys osana taiteen tekemistä
Mutka tykkää työskennellä sekä yksin, että muiden seurassa. Vaikka hän usein luo teoksensa yksin niin hän rakastaa pitää yhteisnäyttelyitä kollegoiden ja ystävien kanssa. Niissä erilaiset teokset nivoutuvat yhteen teeman alle ja samalla on helppoa ja luontevaa jakaa ja pohtia työskentelyä toisen kanssa läpi näyttelyprosessin.
Taidegrafiikan tekemiseen liittyy myös paljon yhteisöllisyyttä mikä on Mutkalle todella tärkeää. Työskentely tapahtuu usein yhteisillä grafiikanpajoilla, missä kohtaa muita alan ammattilaisia. Lisäksi yhdistykset kuten Turun Taidegraafikot tai Suomen Taidegraafikot ovat molemmat tarjonneet hänelle paljon eväitä ja ystäviä suomalaiselta painetun taiteen kentältä.
Hieno esimerkki yhdessä työskentelystä on se kun Mutka perusti kollegoidensa kanssa Galleria Askin Turkuun. Yhdessä he halusivat luoda uuden oman näköisensä galleriatilan heille rakkaaseen kaupunkiin, ja puolessa vuodessa he, parikymmentä kuvataiteilijaa, loivat gallerian tyhjästä. Galleria löytyy Taiteen talosta, missä myös Mutkan työhuone sijaitsee.
Jone Mutka: Art history error III, serigrafia, 2019
Jone Mutka: Happy Tagging, polymeerigravyyri, 2022
Taide on työtä
Mutka ei sanoisi taiteen olevan hänelle elämäntapa, vaikka se suurimman osan päivästä viekin. Taide on työtä ja siitä pitäisi myös enemmän puhua työnä osana yhteiskunnallista keskustelua, jotta sitä osattaisiin arvostaa enemmän. Usein myös ihmisten ymmärrys siitä miksi taiteilija muka tarvitsisi apurahaa on kateissa. Puhuminen taiteesta elämäntapana saattaa ohjata esimerkiksi siihen suuntaan, ettei työstä tarvitsisi mitään korvausta.
Taiteen tekeminen antaa Mutkalle median kanavoida ajatuksia konkreettisiksi teoksiksi. Nyt painetun taiteen olemusta tutkiessa se antaa hänelle usein myös lisää ja lisää ymmärrystä erilaisista materiaaleista, tekniikoista tai ilmiöistä. Taiteella ja sen avulla tutkiminen antaa jatkuvasti uusia oivalluksia ja havaintoja.
Haastavaa taidealalla on Mutkan mielestä sen epäsäännöllisyys ja siihen luodut konventiot, jotka “pakottavat” kollegat usein jatkuvaan kilpailuun keskenään. Resurssien niukkuus ja taiteen arvostuksen heikkeneminen harmittaa myös häntä. Hänestä on kuitenkin ihana huomata miten taiteilijat usein toimivat kollektiivisesti ja tekevät parhaansa, ettei kilpailuasetelma kärjisty. Taiteilijat tuntuvat tietävän, että yhteistyöllä saa paljon enemmän aikaan, Mutka pohtii.
Innokas taiteen kuluttaja
Mutka rakastaa hankkia itselleen taideteoksia. Hän on työskennellyt mm. Galleria Joella myymälässä, Suomen Taidegraafikoiden Grafoteekissa sekä vuotuisessa teosvälityksessä. Nämä ovat hänelle kaikista hankalimpia paikkoja olla töissä, koska läpi työpäivän saa ihailla taiteilijoiden hienoja teoksia, joihin lopulta haluaisi kuluttaa koko työstänsä saaman palkan.
Mutka on etenkin taidegraafikkona todella vaikuttunut suomalaisesta tämän päivän taidegrafiikasta. Alalla on niin paljon huikeita tekijöitä, että hän ei osaa valita suosikkia, jonka nimeäisi. Viime aikoina Mutkan mielestä hienoja näyttelyitä ovat olleet mm. Eeva Hannulan ja Suzanne Mooneyn näyttelyt Hippolytessä, sekä Inka Bellin näyttely Galleria G:ssä.
Lyhyt tarina/taustoitus taidelainaamosta löytyvistä teoksista ja terveiset ostajalle
“Sain ‘Happy Tagging’ (2022) -teokseen inspiraation kesällä tapahtuneella Kreikan matkalla, missä runsaat graffitit, tägit ja tarrat sekoittuvat kauniisti vauhdikkaaseen “katukuvaan”. Samalla kun teos pohtii katutaiteen paikkaa osana kaupunkikulttuuria viittaa se myös iki-ihanaan 90-lukuun klassikoksi muodostuneen hymiön kautta.
Teoksessa ‘REEDS’ (2021) olen kuvannut kauniita japanilaisia kaisloja upeassa auringonlaskussa. Lähtökohtana käyttämäni valokuvan olen napannut Japanista kun vietin vaihtovuotta siellä. Teokseen olen yhdistellyt serigrafialle ominaista rasteria ja selkeitä isoja väripintoja.
Teoksen ‘Tennis lesson’ (2017) lähtökohtana toimii Kiotossa ottamani valokuva, missä kaksi henkilöä pelasi tennistä urbaanilla kentällä keskellä kaupunkiympäristöä. Mietin valokuvaa ottaessa paljon postikortteja ja niiden estetiikkaa. Sitä mitä jostain kaupungista tai paikasta haluaa näyttää, kuvata ja korostaa. Teos on hieman kuin antipostikortti, jossa on ikuistettu pieni hetki tavallisesta arkipäivästä Kiotossa.”
“Kiitos, että teokseni päätyi juuri sinulle. Aina kun joku hankkii teokseni niin tulen siitä hyvälle mielelle. Kuulen usein, että teokseni eivät ole kaikista helpoimpia tai kevyimpiä laittaa omalle seinälleen, mutta uskon siihen että kun oikea henkilö osuu kohdalle niin hän näkee teoksissa jotain erityistä ja päätyy juuri siksi hankkimaan sen.”
Jone Mutkan teoksia voi seuraavaksi nähdä Yllin kyllin III -ryhmänäyttelyssä, 9.8.-1.9.2024, Taiteen talossa (Nunnankatu 4, 20700, Turku), sekä Taideyliopiston Kuvataideakatemian maistereiden lopputyönäyttelyssä Kuvan Keväässä 2025, jonka päivämäärät tarkentuvat myöhemmin.
ELOKUU 2024
Sami Pikkarainen
Taide on ainoa tekemisen arvoinen asia
Sami Pikkaraisen haastattelusta esiin nousee vahvimmin hänen kokemuksensa elämästä ja taiteesta: ne ovat yhtä, pari, jota ei voi erottaa toisistaan. Taide on Pikkaraiselle ainoa tekemisen arvoinen asia, joka kiinnostaa häntä. Kysyttäessä Pikkaraiselta miksi hän tekee taidetta, on vastaus yksinkertaisesti: “Koska minun täytyy.”
“Taide on ehdottomasti minulle elämäntapa” sanoo Pikkarainen. Hän on tehnyt taiteen tekemiseksi luokittelemiaan asioita niin kauan kuin muistaa, joten tietään taiteilijaksi hän ei pysty erottamaan muusta elämästä. Ehkä juuri tästä kiinteästä symbioosista johtuen Pikkarainen kokee taiteessa, ja varsinkin nykytaidekentässä, haastavaksi taiteilijan ja taiteen erottamisen toisistaan. Pikkarainen ei koe mielekkääksi taidetta, jonka keskiössä on tekijä. Hän sanookin kadehtivansa antiikin taiteilijoita, joiden nimiä emme enää tiedä. Heidän teoksensa elävät vailla taakkaa siitä, että meidän tulisi tietää tekijöistä jotain.
Taiteilija Sami Pikkarainen
Sami Pikkarainen: ”Eka demo oli paras”, kollaasi, 2015
Aikaa taiteeseen keskittymiseen
Omassa taiteessaan Pikkarainen ei ole halukas tuomaan esille itseään, ja hän hän toimiikin usein nimimerkin suojissa tai jopa kokonaan anonyymisti. Teosaiheita on laidasta laitaan, vaikkakin viime aikoina kiinnostusta on herättänyt varsinkin tulevaisuuteen katsovat asiat. Inspiraation lähteinä toimivat myös tiede ja luonnonilmiöt. Pikkaraisen teokset ovat usein installaatioita ja interaktiivisia. Niitä on vaikea tai mahdoton toistaa, ja ne elävät vain sen aikaa kuin ovat esillä.
Pikkarainen käy paljon yksittäisten taiteilijoiden gallerianäyttelyissä, mutta viihtyy paremmin suurissa ryhmänäyttelyissä. Avajaisissa teoksiin keskittyminen on hankalaa ja hän tarvitseekin teosten katselemiselle omaa aikaa ja rauhaa. “Taide on parhainta nautittavaksi silloin kun on herkimmillään ja vastaanottavaisimmassa tilassa” Pikkarainen toteaa. Taidekokemuksista yksi mieleenpainuvimmista on ollut nimettömäksi jääneen taiteilijan virtuaalitodellisuuteen tekemä veistoskokonaisuus. Pikkarainen viihtyy myös museoissa antiikin ja eri kulttuurien taidetta tutkien.
Pikkarainen työskentelee työparinsa ja kumppaninsa kanssa Fimbulin Taiteilijatalossa Turun Pääskyvuoressa. “Taide syntyy silloin kun se syntyy” sanoo Pikkarainen. Joskus teosta täytyy kypsytellä vuosia ja prosessi on hidas, toisinaan teos saattaa syntyä nopeasti hetkessä. “Tyylini ja tapani elää ovat jatkuvassa muutoksessa, ja pidän siitä” kertoo Pikkarainen.
Tulevista näyttelyistä
Elokuussa Pikkarainen on osana isoa kansainvälistä näyttelykokonaisuutta SEE SAW SEEDS EFFECT: Cultural Kaleidoscope, joka levittäytyy Turun Taiteen taloon sekä Turun kaupungin Kärkihankkeen Välitilamallin tilaan Vanhalla Raitiovaunuhallilla Amiraalistonkadulla.
Terveiset ostajalle
Tervetuloa vierailemaan Raitiovaunuhallille Amiraalistonkadulle elokuussa ja keskustelemaan taiteesta!
Sami Pikkarainen: Unfinished Symphony No. 2, esinekooste, 2022
Sami Pikkarainen: Lady with an absent mind, metalli, 2022
Taustoitus Taidelainaamosta löytyvälle teokselleni
Taidelainaamossa olevat teokset ovat perinteisemmästä päästä taidettani. Teokseni Loki kuvaa hyvin ajattelutapaani. Se on kumarrus perinteiselle pronssityöskentelylle ja taiteen historialle, mutta samalla tehty epäkonventionaalisesti liittäen rujosti yhteen rautaa ja pronssia. Loki on kuudesta “taulusta” tehty kuutio, josta vain ulkopuoli on näkyvissä katsojalle. Vuosien saatossa rauta ruostuu teoksesta pois ja jäljelle jää vain pronssiset osat, jotka yhteenliitettyinä säilyttävät kuution muodon. Esiin paljastuu sisäpuoli ja kolmiulotteinen muoto, josta voi katsoa läpi eri tavalla kuin nyt. Tuhoutuminen vuosisatojen kuluessa on on osa teoksen elämää.
SYYSKUU 2024
Andréa Vannucchi
“Se ei ollut etukäteen suunniteltu”
Valokuvaaja Andréa Vannucchin tie taiteilijaksi ei ollut etukäteen suunniteltu. Nuorena Vannucchi kouluttautui fyysikoksi ja toimi fysiikan opettajana ja tutkijana Brasiliassa, kunnes päätti eräänä päivänä mullistaa elämänsä ja pyrkiä dokumentaariseksi valokuvaajaksi. Hän halusi olla valokuvatoimistossa työssä, matkustaa, tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin ja paikkoihin ja ottaa niistä kuvia, vaikuttaa parempaan maailmaan. “Olin 27. Keräsin säästöni ja muutin Pariisiin,” taiteilija kertoo. Unelma ei kuitenkaan heti toteutunut. Töitä valokuvaajana oli vaikea saada. Vannucchi asui Ranskassa kolme vuotta, ja muutti sitten puuseppämiehensä Jussin kanssa Suomeen, Särkisaloon. Yhdessä he hankkivat vanhan huonokuntoisen hirsitalon, jonka he kunnostivat itse ja jossa asuvat edelleen. “Talo on minun käsityökoulutukseni,” sanoo Vannucchi.
Taiteilija Andréa Vannucchi
Andréa Vannucchi: Tree inhabitants #1, hopeagelatiinivedos, vesiväri, oksanreikä, 2023
“Olen asunut yli 20 vuotta Suomessa. Toimin alussa kääntäjänä ja opettajana valmistavassa opetuksessa turvapaikanhakijoille. Pikkuhiljaa tutustuin kulttuurialan ihmisiin, aloin osallistumaan taideprojekteihin ja toimimaan taiteilijana. Työskentelin valokuvaajana ja sitten laajemmin taideopettajana, yhteisötaiteilijana, sekä graafiseen suunnittelun ja teatterilavastuksen parissa.
Kävin aikuisopiskelijana Turun taideakatemiaa, missä innostuin taidegrafiikasta ja varsinkin valokuvan ja grafiikan soveltavista menetelmistä.”
Andréa Vannucchi pitää haasteista, joita taiteen tekeminen julkisiin tiloihin asettaa. “Jotkut kokevat hankalaksi, että on rajoitteita, mutta minulle se sopii oikein hyvin. Mitä tietty paikka vaatii ja mikä palvelee parhaiten tiettyjä ihmisiä? Se on kovin inspiroivaa,” hän sanoo.
Taiteentekemistään Vannucchi kuvaa fragmenttien kokoelmaksi, jonka parissa hän käyttää aikaansa säveltäen teoksiaan uudelleen, yhdistäen palasia, lukien, tutkien, tarkkaillen ja kokeillen, miettien.
Hallinnan ja arvaamattomuuden rajamailla
Viimeaikaisissa töissään Vannucchi yhdistää analogista valokuvausta ja veistoksellisia elementtejä luonnosta. “Tämä on yksinäisempi puoli taiteellista työskentelyäni ja liittyy maaseutuun asuinpaikkana ja elämäntapana,” hän kertoo. “Opiskelen kasveja ja ruoanviljelyä. Hoidan kasvimaata, kasvihuonetta ja pimiötä. Koen analogisen valokuvauksen ja grafiikan täydellisenä yhdistelmänä puutarhanhoidon kanssa. Näissä liikutaan hallinnan ja arvaamattomuuden välillä. Kasvien viljely tapahtuu eri ajassa kuin nykymaailma. Se on hitaampaa ja se on järjestetty eri tavalla. Vastaavaa aikakokemusta koen pimiössä ja grafiikan pajassa. Tällaisessa ajassa haluan elää.”
Andréa Vannucchi: yksityiskohta teoksesta Intelligent system, syanotypia haapakepeille, 2024
Andréa Vannucchi: Tree inhabitants #5, syanotypia, vesiväri, oksanreikä, 2024
Vannucchi kertoo rakastavansa kirjoja, ja tänä kesänä hän julkaisi omakustanteena pitkään työn alla olleen “Horisonttiin soutajat” -kirjan. Teos kertoo soutuveneen merkityksestä, perinteestä ja ekologisuudesta. Vuosien varrella saaressa asuessaan ja rannoilla kulkiessaan hän on valokuvannut puuveneiden rakentamista sekä hylättyjä ja maatuvia puuveneitä, ja kerännyt saariston ihmisiltä teemaan liittyviä kertomuksia ja vanhoja valokuvia. “Pitkä ajallinen seuranta on mahdollistanut mm. veneiden hitaan hajoamisprosessin taltioinnin. Toisin kuin kuituvene, puuvene palaa luonnon kiertoon, mäntyveneestä rantalepän ravinnoksi,” taiteilija kertoo.
Tulevana vuonna Andréa Vannucchin teoksia voi nähdä Aseman valot -taidetapahtumassa Salon rautatieasemalla ja lähipuistossa marraskuussa 2024. Hän luo sinne valoteoksen, jossa hyödyntää valokuvia, grafiikkateoksia, sekä piirtoheittimistä purettuja linssejä.
Marraskuussa 2024 hän myös pitää Tea Tikan ja Lotta Lekan kanssa “Indelible”-näyttelyn Hirvitalolla Tampereella. Näyttelyn teema on siirtolaisuus. Sen valmistaminen pohjautuu tiiviiseen vuoropuheluun työryhmän jäsenten kesken yhteisellä residenssijaksolla Italiassa maaliskuussa 2024.
Terveiset ostajalle
Iloitsen, jos katsoja kokee läsnäolon ja herkkyyden tunnetta taideteosteni seurassa!
Andréa Vannucchi: Isoäitini puutarha #1, syanotypia ja kopiopaino paperille, 2023
LOKAKUU 2024
Jessica Koivistoinen
Taiteilija Jessica Koivistoiselle taiteen tekeminen on työkalu erilaisten kokemuksien, tunnetilojen ja myös ilmiöiden käsittelyyn. Hänen teoksensa muodostuvat näiden yhdistelmistä, ja taide on erottamaton osa hänen elämäänsä niin että toisinaan on vaikea hahmottaa, missä kulkee vapaa-ajan ja työn välinen raja. Koivistoiselle tämä elämäntapa sopii. “Koen haluavani olla läsnä elämässäni sen jokaisena minuuttina,” taiteilija sanoo. Taideteoksien työstäminen edellyttää usein käytössä olevan materiaalin, tekniikan sekä aiheen ymmärtämistä, ja tämän myötä Koivistoinen inspiroituu jatkuvasta mahdollisuudesta oppia uusia asioita.
Taide ja kulttuuri on ollut aina mukana Jessica Koivistoisen elämässä, lapsuudesta saakka. Hänen vanhempansa veivät häntä ja hänen pikkusiskoaan paljon eri taidenäyttelyihin, teatteriin, konsertteihin, ja lapsia kannustettiin aina lukemaan. Tie kuvataiteilijaksi ei kuitenkaan ollut suoraviivainen, vaan Koivistoinen sanoo poukkoilleensa sinne tänne omaa intohimon kohdettaan etsien. “Olen työskennellyt aikaisemmin animaation, musiikkivideoiden ja elokuva-alan parissa. Minua kiinnosti valokuvaus, äänisuunnittelu ja elokuvaleikkaaminen. Nuorempana haaveilin nukenrakentajan ammatista nukketeatteriesityksiä varten. Tällä hetkellä koen, että kaikesta aiemmasta kokemuksesta on ollut paljon hyötyä taiteen tekemistä ajatellen,” hän pohtii.
Jessica Koivistoinen: Lapinpöllö II, kuvakudos, 2023
Jessica Koivistoinen muutti vuonna 2009 Helsingistä Turkuun. “Silloinen kumppanini kehotti minua tekemään teosehdotuksen Olohuone306 -kaupunkitaidefestivaaleille, johon päätin hakea kokeellisella animaatioelokuvaidealla. Aiheena oli muistaakseni Orgaaninen Turku ja teosehdotukseni meni läpi. Teoksen tekeminen tuntui jännittävältä ja samalla hyvältä. Juuri sellaiselta, kun hajallaan olevat palaset vain yhtäkkiä loksahtavat paikoilleen ja muodostavat selkeän kuvan”, taiteilija muistelee. Välissä meni kuitenkin useita vuosia ennen kuin hän haki opiskelemaan Turun Taideakatemiaan, josta hän valmistui vuonna 2021.
Tällä hetkellä Koivistoinen on keskittynyt tekstiilitaiteeseen, neulanreikäkameralla kuvaamiseen ja akvarellimaalaamiseen. Hänen mukaansa ne tuntuvat palvelevan hyvin hänen käsittelemiään aiheita. “Rakastan erityisesti ryijyjen tekoa. Olen luonteeltani hieman kärsimätön, mutta erityisesti ryijyjen parissa jaksan keskittyä tuntikausiksi ja välillä työn lopettaminen tuntuu jopa vaikealta,” Koivistoinen kertoo.
Viimeiset kolme Koivistoinen on työskennellyt lintuaiheen parissa, ja kertoo tällä hetkellä saavansa eniten ideoita liikkumalla luonnossa. Eri lintulajien tunnistaminen äänen tai näköhavainnon perusteella on vienyt paljon aikaa ja taidon kohentaminen vaatii kärsivällisyyttä. “Linnut teoksieni aiheena kiinnostaa minua osittain siksi, että linnut ovat jo itsessään valtavan kiinnostavia, mutta niiden lajikato ja elinympäristöjen kutistuminen pääosin ihmisen toimesta huolestuttaa. Etsin tällä hetkellä lisää erilaisia keinoja yhdistää taiteen tekeminen sekä linnustonsuojeluun ja -seurantaan että luonnonsuojelutyöhön. Pidän tärkeänä antaa jotain takaisin luonnolle eikä olla vain ottavana osapuolena,” taiteilija sanoo.
Vaikka Jessica Koivistoinen tekee teoksensa yleensä yksin, hän keskustelee mielellään ideoista muiden kanssa. Taiteilija jakaa työhuoneen ystävänsä kanssa, ja kertoo että ajatusten vaihtaminen on todella tärkeä osa työtä ja vähentää tunnetta yksin puurtamisesta. Teosideat saattavat toisinaan muodostua hyvin helposti, mutta niiden toteuttaminen on hidasta erityisesti tekstiiliteoksien kohdalla.
Teosideoihin Koivistoinen hakee inspiraatiota lähes päivittäin luonnossa liikkuen ja lintuja havainnoiden. Hän lukee myös paljon lintuaiheista kirjallisuutta ymmärtääkseen aiheesta ja ajan myötä tulleista muutoksista enemmän. Koivistoinen sanoo pitävänsä retkeilemisestä yksin ja yhdessä muiden kanssa, ja miten erityisesti kokeenempien lintuharrastajien kanssa liikkuessaan hän on oppinut valtavasti, eikä pelkästään linnuista vaan myös muista eläin- ja kasvilajeista sekä luonnosta. “On ollut ilo ja kunnia tutustua valtavan inspiroiviin ihmisiin, jotka tekevät paljon töitä linnuston- ja luonnonsuojelemisen hyväksi. Haluaisin kehittyä taidoissani siten, että voisin myös tulevaisuudessa osallistua enimmäkseen vapaaehtoistyönä tehtäviin metsä- ja luontokohdekartoituksiin, jotta alueita voitaisiin suojella sieltä kerättävän tiedon perusteella”, Koivistoinen sanoo.
Kulttuuria ja taidetta Koivistoinen kuluttaa säännöllisesti. Hän pitäää taidenäyttelyissä käymisestä, vaikka kertoo sen sen välillä jäävän hieman taka-alalle. Hän rakastaa kirjoja ja on kiitollinen kirjastosta ja sen tarjoamista ilmaisista palveluista. Koivistoinen on ostanut toisten taitelijoiden teoksia, mutta kertoo etteivät pienen kodin neliöt riitä kovin suuren teoskokoelman hankkimiseen. Hän käy silloin tällöin elokuvissa, sillä “se on ainut oikea tapa nauttia tästä formaatista”. Kysyttäessä taiteellisista esikuvista Koivistoinen vastaa ettei hänellä varsinaisesti sellaisia ole, vaan hän nauttii hyvin erilaisten tekijöiden teoksista, installaatioista veistoksiin ja sieltä taas maalaustaiteeseen ja performanssiin. “Jos jokin yksi sykähdyttävä esimerkki täytyy nostaa taidekokemuksista, olisi se varmaankin Turussa vuonna 2021 ollut monitaitaiteellinen suurteos Huoneiden kirja. Se oli vaikuttava ja upealla tavalla toteutettu kokonaisuus,” taiteilija sanoo.Jessica Koivisoiselle taiteen tekeminen ja taiteilijuus luo tunteen siitä, että haluaa olla läsnä elämässä joka hetki. Taiteen tekeminen työnä edellyttää valtavan paljon itsekuria ja kykyä suunnitella asiat siten, että taiteella voi myös elättää itsensä. “Apurahan saaminen tai teosmyynnit eivät ole itsestäänselvyys ja pakollisten arkikulujen kattaminen vaatii ajoittain pitkää pinnaa, ilmaisia työtunteja sekä jatkuvaa kekseliäisyyttä ettei joutuisi pulaan. Apurahoja suhteessa hienoihin hankkeisiin ja lahjakkaisiin tekijöihin on jo nyt liian vähän, eikä tulevaisuus näytä kovin valoisalta tulevien kulttuurileikkauksien takia,” Koivistoinen sanoo. “Haasteellisesta ammatinvalinnastani ja siitä aiheutuneista heikoista hetkistä huolimatta en aio silti luovuttaa. Tämä on se mitä haluan tehdä. Olen todella kiitollinen, että voin keskittyä nyt vuoden ajan syventämään taiteellista työskentelyäni Koneen Säätiön myöntämän apurahan turvin. Mitä sitten vuoden jälkeen tapahtuu, sen aika näyttää,” hän miettii.
Jessica Koivistoinen: Muuttohaukka, akvarelli/vesiväri, 2022
Jessica Koivistoinen: Riskilä, akvarelli/vesiväri, 2024
Terveiset ostajalle.
Kiitos taiteeni tukemisesta! Toivon teoksieni sekä ilahduttavan että muistuttavan luonnon tärkeydestä. Lahjoitan kaikista Taidelainaamon kautta saamistani teosmyynti- ja vuokratuloista 30 % Luonnonperintösäätiölle 30.6.2025 saakka.
Lyhyt tarina/taustoitus (korkeintaan neljästä) taidelainaamosta löytyvästä teoksestasi.
Lapinpöllö II, 2023
Pääsin kiertämään Liperissä erään linturengastajan kanssa pöllöjen pesintöjä ja näin retkellä ensimmäistä kertaa lapinpöllöjä. Oli upea kokemus päästä kurkkimaan hiljaa puiden takaa kiikarin avulla näitä hypnoottisen katseen omaavia isoja lintuja niiden pesillään. En ole sen koommin onnistunut kohtaamaan lapinpöllöä. Laji on Suomessa elinvoimainen.
Muuttohaukka, 2022
Näin joskus kauan sitten luontodokumentin muuttohaukasta ja vaikutuin sekä nopeudesta että uljaasta ulkonäöstä. Syöksylennossaan lintu voi saavuttaa jopa hieman alle 400 km/h vauhdin. Mietin dokumenttia katsoessani, näkisinköhän koskaan tätä lintua. Näin ensimmäisen muuttohaukan Pyhäjärvellä eräässä lintutapahtumassa ja haukan nopeaa lentoa ihaillessani iho meni aivan kananlihalle. Tänä vuonna olen onnistunut havaitsemaan linnun jo kaksi kertaa. Laji on Suomessa vaarantunut.
Riskilä, 2024
Osallistuin tammikuussa 2022 Jurmon lintuaseman noviisikurssille. Sää saaressa ei ollut kovin suotuisa ja kävelimme ympäri saarta loskassa ja räntäsateessa laskentareittejä pitkin eri lintulajeja paperille kirjaten. Vaatteet olivat kastuneet märiksi jo tunteja sitten, eikä mieli ollut kaikista korkeimmalla. Jäimme silti seisomaan matkaoppaamme kehotuksesta kaukoputkien kanssa kivikkoon katse kohti merta tavoitteena havaita meren kuohuvien aaltojen joukosta riskilä. Reilun puolen tunnin jälkeen lintu havaittiinkin ja kerkesin näkemään sitä ehkä noin kymmenen sekunnin ajan, ennen kuin se sukelsi uudestaan kadoten näköpiiristämme. Sen jälkeen olen nähnyt riskilöitä useamman kerran ja ne ilahduttavat joka kerta piipittävine äänineen ja punaisine jalkoineen. Laji on Suomessa vaarantunut.
