Sara Manninen
Taidegraafikko Sara Manniselle kuvien tekeminen on keino käsitellä muistojen, mielikuvien ja eletyn kokemuksen välistä jännitettä. Kuviensa kautta hän pyrkii kiteyttämään ja näin kaivamaan esiin jotakin olennaista tuosta jännitteestä, ja valokuvapohjainen taidegrafiikka on hänen keinonsa tunkeutua siihen väliin. Tekniikka tarjoaa metaforisen etäisyyden tarkastella ilmiöitä.
Mannisen inspiraatio syttyy eri tavoin, esimerkiksi työskennellessä. “Yleensä on laitettava käyntiin jotain, työstettävä laattaa, kuvaa, käsiteltävä paperia, jotta inspiroiva tila voi syntyä,” hän sanoo. Toisaalta inspiraatio voi iskeä häneen kirjaa lukiessa siinä esiintyvän jonkin puhuttelevan ajatuksen myötä, jonkin joka linkittyy hänen työstämiinsä aiheisiin. Manniselle inspiraatio voi iskeä myös, kun näkee jonkin hienon yksityiskohdan tai aistii erityisen tunnelman arkielämässä. “Inspiraatio iskee myös hienon teoksen edessä, valokuvat ja grafiikka viehättävät erityisesti,“ taiteilija kertoo.
“Kysymys siitä, miksi inspiroidun juuri näistä aiheista on todella vaikea ja laaja – vähän niin kuin kysymys siitä miksi olen
sellainen kuin olen. Ehkä teokset ja niiden maailma, sisäinen logiikka voivat kertoa siitä eniten. Kun mietin, olen aina ollut kiinnostunut asioiden juurista: miksi jokin on niin kuin on. “
Kuvan ja kuvallisuuden pohtija
Sara Mannisen tie taiteilijaksi on ollut suoraviivainen. Lukion jälkeen hän opiskeli kansanopistossa kuvataidetta ja jatkoi sen jälkeen Turun Taideakatemiaan ja siitä Taideyliopiston Kuvataideakatemiaan. “Muistan kuinka ensimmäisenä vuotena taideakatemialla taiteen tekemisen rutiini ja taiteellinen ajattelu hakivat uomiaan. Maalaaminen ei ollut minun lajini, piirtäminen oli luontevaa, mutta en kokenut sen parissa onnistumisen kokemuksia. Taidegrafiikkaa en ollut tehnyt oikeastaan lyhyttä tutustumiskurssia enempää, hän muistelee.” Manninen ei alun perin kokenut että hänen kärsivällisyytensä voisi riittää grafiikan tekemiseen, mutta hän päätti kuitenkin sivuuttaa grafiikan tutustumiskurssilta jääneet tunteet ja suuntasi täysin uudelle alueelle. Toisena opiskeluvuotena hän erikoistui grafiikkaan, ja siitä lähti taiteilijaidentiteetin varsinainen rakennus.
Grafiikan työprosessit koulivat taiteen tekemisen prosessit järjestelmällisemmäksi ja ajattelevammaksi ja toivat siihen rakenteen. Aluksi graafikon työrutiinit ja tavat hakivat muotoaan ja kaikki oli kaoottisempaa, mutta taiteilija kertoo osaavansa nykyään hellittää herkemmin jos alkaa käydä ylikierroksilla ja työskentely alkaa vain sabotoida itseään. “Grafiikan tekeminen muutti minua perustavanlaatuisesti taiteilijana. Potentiaalini graafikkona kaivautui esiin,“ hän sanoo.
Taidegrafiikan tekemisen kautta Manninen kiinnostui kuvan olemuksesta: kysymyksistä siitä, mitä kuvallisuus on (mielen ominaisuutena). Valokuvapohjaisen grafiikan myötä erityisesti esiin nousseita mietteitä ovat kysymykset alkuperäisen lähteen ja siitä jäävien jälkien suhteesta, ajasta, paikasta sekä muistista ja kodista.
“Taiteen tekeminen on kontemplaatiota.”
Mannisen työskentely lähtee yleensä liikkeelle spontaaneista materiaali- ja tekniikkakokeiluista, visuaalisesta materiaalista
innostumisesta. Se on myös reagointia hänen aikaisempiin tekemisiinsä. “Projektien alussa nousee intuitiivinen tunne uudesta lähestyvästä oivalluksesta, visiosta, jota kohti lähden hahmottelemaan tietä. Taiteen tekemisen avulla luon näkymää, kuvallista ja filosofista tulkintaa, jossa asiat tuntuvat jäsentyvän ja käyvän jännittävällä tavalla järkeen”, hän sanoo. Mannisen mukaan hänen työskentelynsä on usein hidasta, kokeilevaa ja pohtivaa, “kiteyttävää”.
Sara Manniselle taiteen tekeminen on tila jossa hän pystyy kokonaisvaltaisesti uppoutumaan mieleensä ja kehittämään ajatteluaan. Kuvia tehdessä hän työstää ideoita konkreettiseen aistittavaan muotoon, jolloin ajattelu tulee tavallaan näkyväksi. Taiteilija kertoo että kiinnostavaa siitä tekee katkoksen mysteeri – fyysisen kuvallisen tuotoksen ja mielessä esiintyvän idean välinen ero.
Taiteen tekemisen nautinto ja vaikeus
“Taiteen tekeminen eittämättä kultivoi henkisiä ja esteettisiä arvoja ja pyrkimyksiä.” sanoo Manninen. Hän työskentelee omalla työhuoneellaan sekä taidegraafikoiden yhteistyöpajalla Taiteen talolla ja hänen pyrkimyksensä on, että taiteen tekeminen olisi koko ajan kannattavampaa ja näin ollen hän voisi nimittää sitä työksi ennemmin kuin elämäntavaksi.“Itse painiskelen – kuten varmasti monet erityisesti nuoret tulokkaat – taiteen tekemisestä saatavan merkityksen, nautinnon ja toisaalta taloudellisen kannattamattomuuden ja epävarmuuden kanssa”, hän kertoo. Taidealalle ryhtyminen on taloudellinen uhraus ja useimpien on tuettava taiteen tekemistä muulla työllä, jotta sitä ylipäätään voi harjoittaa. Manninen arvelee että taidealojen eriytyneisyys on ehkä syönyt taidekentän mahdollisuuksia vaikuttaa ja parantaa omia toimintaedellytyksiään, mutta näkee nyt esillä olevat hankkeet, kuten näyttelypalkkiokäytännön kehittäminen sekä Suomen Taiteilijaseuran ja sen jäsenliittojen yhteistyöhankkeen Kuvataiteen talon tervehdyttävinä liikkeinä.
Kysyttäessä itseä puhuttelevista taideteoksista Sara Manninen mainitsee hänen mielessään viime aikoina jostain syystä pyörineen valokuvataiteilija Salla Tykän neljän vuoden takaisen näyttelyn WAMissa, ja sieltä erityisesti teoksen, joka kuvaa taiteilijan matkaa kuumailmapallon kyydissä Alppien ylle. Toinen mieleen juurtunut kokemus on Aapo Huhdan vuoden nuori taiteilija -näyttely Aboa Vetus Ars Novassa 2020. “Mieleeni jäi erityisesti näyttelyn alussa oleva teos, jossa valokuva vastasyntyneestä lapsesta nojasi puun juuria vasten lattialla sekä valokuvat, joissa näkyvät toismaailmalliset paikat voisivat olla kuusta tai mielen dyyneiltä,” hän muistelee.
Sara Mannisen töitä voi nähdä seuraavan kerran yhteisnäyttelyissä kesällä. Tulossa on Kesänäyttely Matkalaukussa maailmalle, Galleria G, Helsinki ja Manninen & Mutka: Muistio, Galleria Paperihuone, Hämeenlinna.
